Kielikoulutuksen valtakunnallinen 'pyöreän pöydän' tapahtuma Säätytalossa 4.11.2004

Osanottajiksi oli kutsuttu korkeakoulujen ja koululaitoksen kielikoulutuksen, valtionhallinnon ja yksityisen sektorin työelämän, työnantajajärjestöjen, ammattijärjestöjen, opettajajärjestöjen, opiskelijajärjestöjen ja ylioppilastutkintolautakunnan edustajia.

Keskeisiä tapahtumassa esiinnousseita kysymyksiä olivat

• eurooppalaisen ulottuvuuden vaikutus Suomen kielikoulutuspolitiikkaan
• äidinkielen taitojen merkitys koulutuksessa ja yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä
• vieraiden kielten oppiminen ja opetus
• työelämän kielitaitotarpeet ja niihin vastaaminen.

Ohjelma jakaantui kolmeen jaksoon, jotka olivat Kielitaito, kielikoulutus, vieraat kielet (pj. prof. (emer.) Kari Sajavaara, JY), Äidinkielen merkitys ja äidinkielen hallinta (pj. prof. Minna-Riitta Luukka, JY) ja Kielikoulutus ja työelämä (pj. Kari Sajavaara).

Tapahtuman avasi Tampereen yliopiston rehtori Krista Varantola, joka provosoivilla kysymyksillään nosti pöydälle mm. englannin kielen ylivallan akateemisessa(kin) ympäristössä ja yliopiston roolin ja tehtävän kansallisen sivistyksen ja kansainvälisten koulutusmarkkinoiden ahtaassa välissä. Pitäisikö englannista tehdä suomalaisten yliopistojen konsernikieli, hän poleemisesti kysyi. Varantola peräänkuulutti mahdollistamisen politiikkaa estämisen politiikan sijaan, jolloin protektionismin sijaan vaalisimme kansallisia kieliämme siinä kuin vieraitakin kieliä. Miksi suostuisimme yksikielisyyden (englannin) ansaan? Opetusministeriön tavoitteena on lisätä reippaasti kansainvälisten opiskelijoiden määrää maassamme. Ihmeteltävää on, ettei tähän ole yhdistetty kielipolitiikkaa, jolla suomi vieraana kielenä –opetus integroitaisiin välttämättömäksi osaksi kansainvälisten opiskelijoiden suorittamia tutkintoja ja näin varmistettaisiin, että heillä olisi mahdollisuus työllistyä Suomessa. Tuleva työvoimapulahan on ollut yksi niistä argumenteista, joilla kv-opiskelijoiden määrän kasvattamista on perusteltu.

Varantola katsoi, että kielipoliittisen ohjelman tulisi olla osa jokaisen yliopiston laatujärjestelmää.

Opiskelijoiden peruskoulu- ja lukiovaiheessa tekemien kielivalintojen määrällinen ja laadullinen niukkuus näkyy myöhemmin yliopistojen kielikeskuksissa, joilta opiskelijat odottavat – herättyään kielikoulutuksen tarpeellisuuteen – laajaa kielivalikoimaa myös alkeistasolla. Onko siis yliopiston tehtävä paikata kouluopetuksen aukkoja, Varantola kysyi. Samalla tavalla on kysyttävä, pitääkö kaikissa yliopistoissa olla laaja kielten pääainevaihtoehtojen määrä? Pitäisikö sopia työnjaosta ja profiloitumisesta, kun kuitenkin samaan aikaan valitetaan resurssien niukkuutta?

Varantola näki yliopistojen kielikoulutuksen muodostavan jatkumon, jonka ääripäinä ovat kielikeskusten tarjoama opetus ja kielten ainelaitosten kielten ammattilaisia kouluttavat opinnot. Välialueelle sopisi hyvin sivuainekokonaisuuksia tai monitieteisiä maisteriohjelmia, joissa yhdistyisivät vankat kieli- ja kulttuuriopinnot ja esimerkiksi yhteiskunnalliset, kaupalliset tai hallinnolliset substanssiopinnot.

Dosentti Sauli Takala kertasi suomalaisen kielikoulutuspolitiikan edistysaskeleita ja takapakkeja ’60-luvulta tähän päivään. Kielikoulutuksen uusi merkittävä työkalu on hänen mukaansa eurooppalainen viitekehys, jonka soveltamisessa Suomi on tällä hetkellä pisimmällä Euroopassa.

Opetusneuvos Kalevi Pohjala toi esiin opetushallituksen tulevien vuosien kehittämiskohteita. Näitä ovat

• toisen kotimaisen kielen opettaminen
• kielten resurssikeskusten perustaminen
• verkko-opetuksen kehittäminen
• kielivalintoihin vaikuttaminen
• uusien opetussuunnitelmien ja eurooppalaisen viitekehyksen käyttöönotto
• suullinen kielitaito ja sen arviointi
• vieraskielisen opetuksen kehittäminen
• EU:n suositukset (mm. monipuolinen kieliohjelma, varhainen kielenopetuksen aloitusikä, kielenopetus jatkumona, vieraskielinen opetus, viitekehys)

Pohjala ehdotti, että korkeakoulut antaisivat valintakokeissa lisäpisteitä 2. ja 3. koulussa opiskellusta kielestä. Tämä edistäisi muidenkin kielten kuin englannin opiskelua koulussa ja vähentäisi alkeisopetuksen tarvetta korkeakouluissa.

Puheenjohtaja Leena Hämäläinen Suomen kieltenopettajien liitosta hahmotti kieltenopettajan arkea koulussa jalkapallojoukkue-metaforalla. Sekalaisen joukkueen kanssa opettaja on milloin valmentaja, milloin huoltaja, milloin joukkueen johtaja. Hänen mielestään yliopistojen kielten pääaineopetuksen painopistettä tulisi siirtää filologiasta käytännön luokkatilanteisiin. Koulussa tärkeää on pohtia tiedon ja taidon suhdetta – mitä kielellä tehdään.

Lehtori Sirkku Latomaa pohti maahanmuuttajien kielenopetusta, jossa S2-opetus ja oman äidinkielen opetus kilpailevat samoista määrärahoista kunnissa. Näyttää siltä, että maahanmuuttajan oman äidinkielen opetus on jäämässä yhä vähemmälle huomiolle.

Äidinkielen merkitys ja äidinkielen hallinta –osiossa professori Pentti Leino jäljitti äidinkielen alamäen ylioppilaskirjoituksissa vuoteen 1994, jolloin voimaan tulleessa lukion uudessa tuntijaossa äidinkielen tunteja vähennettiin 25 %. Erityisesti pojat valitsevat entistä vähemmän äidinkielen kursseja periaatteella EVVK. Poikien yo-arvosanat ovatkin keskimäärin puoli arvosanaa tyttöjen arvosanoja matalampia. Miten siis saada pojat omaksumaan äidinkielen taidot, Leino kysyi.

Professori Kaisa Häkkisen mielestä peruskoulu on keskeinen instrumentti äidinkielen taitojen omaksumisessa. Koulujen tuloksissa on isoja eroja, mutta kuten seuraava alustaja professori Pirjo Linnakylä esitti, ovatko erot todella koulujen eroja vai väestörakenteeseen perustuvia? Linnakylä peräsi koulujen äidinkielen opetukseen uusia, motivoivia välineitä ja pedagogisia innovaatioita.

Äidinkielen opettajien liiton puheenjohtaja Mervi Murto kertoi tutkimustulosten osoittavan, että 75 % oppimistulosten eroista selittyy äidin koulutustasolla. Hänkin oli huolestunut poikien motivaatio-ongelmista: pojista vain 46 % uskoi tarvitsevansa äidinkielen taitoja työelämässä kun tyttöjen vastaava luku on 72 %. Murron mielestä puheviestinnän taitojen systemaattinen kehittäminen koulussa on todella heikoissa kantimissa.

Kielikoulutus ja työelämä –jaksossa johtaja Tuija Nikko Helsingin kauppakorkeakoulusta pohti kielen ja profession suhdetta korkea-asteen kielikoulutuksessa. SEFEn selvityksessä vuodelta 2003 työnantajat asettivat kielitaidon selkeästi ekonomien osaamisalueiden ykköstilalle. Asiantuntijuuden hyödyntäminen edellyttää kielitaitoa, sillä asiantuntijatyö on viestintää. Ammattiprofiileja tulisi käyttää ammatin kielitaitovaatimuksien avaamiseksi, jolloin ne täsmentyvät ja ovat käytettävissä opetussuunnitelmia laadittaessa.

Kieli- ja viestintätaitojen kehittäminen työelämässä oli aiheena koulutuspäällikkö Tuija Korpelalla Teollisuuden oppimispaikka Oy:stä, joka kouluttaa Metso Oyj:n henkilöstöä. Lähtökohtana heidän kielikoulutuksessaan ovat viestintätilanteet ja niiden hallinta työtehtävissä. Kielitaito on työväline ammatillisen osaamisen välittämisessä ja osa kokonaisvaltaista osaamisen kehittämistä.

Dosentti Ritva Kantelinen Joensuun yliopistosta puhui ammatillisen koulutuksen kielikoulutustarpeista ja kieltenopettajien koulutuksesta. Työelämä on kansainvälistynyt ja monikulttuuristunut, joten kielitaitoa tarvitaan hyvinkin erilaisissa ammateissa ja hyvin eritasoisissa tehtävissä. Kielitaito on tarpeen sekä ammatin harjoittamisessa että ammatillisessa kehittymisessä. Opettajainkoulutuksessa ammatillisen kielitaidon opetukseen perehtymistä ei kuitenkaan ole juuri lainkaan. Joensuun yliopiston Soveltavan kasvatustieteen laitoksen vastaus ongelmaan on 15 ov:n Ammatillisesti suuntautunut kieltenopetus –sivuaine, jota syksystä 2005 suunnataan sekä äidinkielen että vieraan kielen opettajaksi opiskeleville.

Käydyissä keskusteluissa tuli esiin tarve muodostaa neuvottelukunta, jossa olisivat mukana yliopistojen, työelämän, opiskelijajärjestöjen ja kouluhallinnon edustajat ja jonka tehtävä olisi tarkastella kielikoulutusta kokonaisuutena. Keskustelussa perättiin myös kielipoliittista ohjelmaa, joka toisi suunnitelmallisuutta irrallisten korjausten sijaan. Tarpeelliseksi koettiin yhteistyö eri toimijoiden ja koulutustasojen sekä työelämän kesken.

Päivän aikana julkistettiin Soveltavan kielentutkimuksen keskuksen julkaisu Kielikoulutus tienhaarassa, jonka ovat toimittaneet Kari Sajavaara ja Sauli Takala (Jyväskylän yliopistopaino, Jyväskylä 2004).