Miten pedagogisia käytäntöjä muutetaan korkea-asteella?

Vaikka opetuksen ja sen kehittämisen tueksi on erilaisia työryhmiä, koulutusta ja ohjeita, opetus on silti monelle tutkijalle vähemmän tärkeä osa työtä. Useimmissa korkea-asteen oppilaitoksissa kuitenkin tarjotaan tukea opettajille, joka haluavat uudistaa opetustaan. Tähän tarjoukseen tarttuvat enimmäkseen pioneeriopettajat, joiden varassa monet kiinnostavat uudenlaiset pedagogiset kokeilut ja uudistushankkeet sitten toteutetaankin. Niin kuin muualla elämässä, myös opetuksen kehittäminen on usein erilaisten hankkeiden varassa. Niin tämänkin kirjoituksen esimerkki.

Toimin Helsingin yliopistossa laajan EU:n tukeman Knowledge Practices Laboratoryn (KP-Lab) koordinaattorina. Laboratorion keskeisenä tavoitteena on tuoda uudenlaisia pedagogisia ja tietokäytäntöjä korkea-asteen opetukseen sekä tutkimuksen että teknologian kehittämisen keinoin. Hankkeessa halutaan kehittää käytäntöjä myös uusien teknologisten innovaatioiden avulla, sillä teknologian tarjoumat (affordanssit) vaikuttavat oleellisesti siihen, millaisia käytäntöjä voidaan toteuttaa. Jos esimerkiksi halutaan tukea opiskelijoiden yhteistä kirjoittamista, GoogleDocsin tarjoumat tukevat sitä, Wordin tarjoumat eivät. Haluamme myös tutkia teknologiaa ja kehittää sellaisia sovelluksia, jotka parhaiten tukevat korkea-asteen oppimisessa kehittyneitä tiedon luomisen ja käyttämisen tapoja.

Yhteinen kohde opiskelun avainkäsitteeksi

Olemme hankkeessa keskittyneet ns. trialogisen oppimisen ajatuksiin eli siihen, miten tukea opiskelijoiden yhteisöllistä oppimista ja tiedonluomista. Oppimisen kehittämisen kannalta keskeinen käsite on yhteinen, jaettu kohde (artefakti), jonka työstämiseen ja parantamiseen tarvitaan opiskelijoiden yhteistä osallistumista ja erilaisen osaamisen jakamista. Haluamme tutkia esimerkiksi sitä, millaista on oppimisen kannalta kehittynein ja tehokkain tapa työstää yhteistä kohdetta, miten siihen voidaan vaikuttaa opetusjärjestelyillä ja millaisia työvaiheita tarvitaan.

Luonnollisesti ajattelemme pedagogista uudistamista koko sen ymmärryksen valossa, jota oppimisesta tiedetään. Trialogisen oppimisen taustalla ovat teoriat tiedonluomisesta ja oppimisesta kulttuurisena osallistumisena. Sellaisia pedagogisia käytäntöjä, joita haluamme tukea korkea-asteen opetuksessa, ovat esimerkiksi asiantuntijamaiset tietokäytännöt, oman toiminnan ja osaamisen reflektointi ja niin sanottujen huonosti määriteltyjen ja aitojen sisältöjen pohdiskelu.

Yhteisen kohteen kehittämisen kannalta tyypillisiä opetuskokonaisuuksia ovat erilaiset projektikurssit, joilla opiskelijoiden tehtävänä on oppia tekemällä aitoja hankkeita, tuotteita, suunnitelmia ja muita kokonaisuuksia. Oppimisen kontekstina ovat ns. aidot ongelmat ja opetuksen tuotteella on muutakin merkitystä kuin pakollinen arvosteltava tuotos. Tämä aitous, oikeat asiakkaat ja käyttäjät, tuovat oppimiseen tarpeellista rajojen ylittämistä oppilaitoksen ja yrityksen tai vastaavan välille. Pelkkä projektityö ei kuitenkaan riitä: tarvitaan oppimisen kannalta sellaisia keskeisiä toimintoja kuten opitun arvioimista ja yhteisen työskentelyn tarkastelua, parempaa tietoisuutta toiminnasta ja sen tuloksista ja erityisesti yhteisten tiedonluomisen käytäntöjen kehittämistä.

Vähän toisenlainen esimerkki on oma tutkimusmenetelmäseminaarini. Tässä laadullisten tutkimusmenetelmien seminaarissa ei ole varsinaisia asiakkaita vaan ”aitous” syntyy liittämällä tutkimusmenetelmien opetus suoraan opiskelijoiden omiin opinnäytteisiin, pro gradu -töihin tai ensimmäisiin väitöskirja-artikkeleihin. Tutkimusmenetelmiä opetetaan usein erillisinä kursseina, joissa jollakin näennäisellä tai valmiilla aineistolla havainnollistetaan menetelmien käyttöä. Kun sitten opiskelijalla on oma tutkimusvaihe alkamassa, menetelmistä ei tunnu olevan riittävää muistikuvaa.

Laadullisten tutkimusmenetelmien kurssilla opiskelijat ovat tutkijoita seminaarissa: he perehtyvät itselleen tarpeelliseen menetelmäkysymykseen (usein pareina), esittelevät sitä osana omaa työtään ja parhaimmillaan tuovat erityisesti avoimia ongelmia esille muiden pohdittavaksi. ”Oppimista” eli tutkimusmenetelmien käsitteellistämistä tuetaan niin, että opiskelijat laativat pareina tutkimusmenetelmien kokonaisuudesta käsitekarttaa kurssin ajan ja näitä tuotoksia verrataan, niitä arvioidaan ja niistä keskustellaan. Teknologia on käytössä tuotosten jakamisessa ja käsitekarttojen tekemisessä. Yhteisenä kohteena ovat toisaalta laadulliset tutkimusmenetelmät; toisaalta pareilla on oma yhteinen aihe, jonka parempi ymmärtäminen on heidän työskentelykohteensa.

Onko teknologiasta opetuksen kehittämisen katalysaattoriksi?

Oppimisen (ja opetuksen) kehittämisessä on usein ajateltu teknologian tuovan kuin itsestään uudenlaisia kehittyneitä käytäntöjä. Yleissivistävän koulun teknologian soveltamisessa on useissa tutkimuksissa osoitettu, että teknologia ei sinänsä kehitä tai paranna käytäntöjä tavallisissa kouluissa ja tavallisten opettajien keskuudessa. Todelliseen muutokseen tarvitaan opettajayhteisö ja yhteisiä päätöksiä siitä, miksi teknologiaa sovelletaan. Parhaita tuloksia saavat ne opettajat ja koulut, joissa teknologia on valjastettu jonkin ongelman ratkaisemiseen, eikä teknologiaan ole keskitytty itseisarvona.

Sama pitänee paikkansa myös korkea-asteen opetuksessa: fiksut pedagogiset käytännöt eivät välttämättä liity teknologiaan tai edellytä sitä. Juuri opetustaan kehittävät pioneeriopettajat usein sekä ottavat käyttöönsä uusia teknologisia innovaatioita että luovat innovatiivisia pedagogisia käytäntöjä, mutta todennäköisesti korkea-asteellakin teknologia ilman pedagogisia tavoitteita jää jopa vaillinaiseen käyttöön. Onkin aika kiinnostava tilanne, kun opiskelijat osaavat käyttää mitä useammilla ja luovemmilla tavoilla uusinta teknologiaa, mutta yleisesti opetuksessa sähköposti ja powerpointit edustavat uutta – lukuun ottamatta mainittuja pioneeriopettajia. Koulutuksessa jätetään käyttämättä hieno mahdollisuus syventää ja monipuolistaa opetusta, ja – tutkijan näkökulmasta – jätetään opiskelijat vanhentuneiden pedagogisten ja tietokäytäntöjen varaan.

Missä viipyvät rakenteelliset ratkaisut?

On selvää, että korkea-asteella tutkimus usein on myös opetuksen paras perusta. Ilman korkeatasoista tutkimusta opetuksesta jää puuttumaan ikään kuin opetuksen perustelu. Silti ihmettelen, että nämä kaksi jatkuvasti asetetaan vastakkain. Eikö korkeatasoisella opetuksella kehitetä myös nuorien tutkijoiden osaamista? Kun nyt opetuksen kehittäminen on yksittäisten opettajien, satunnaisten hankkeiden ja sinänsä kiinnostavien mutta riittämättömien tukitoimien varassa, todellisia muutoksia ei saada aikaan. Me toteutamme kiinnostavia hankkeita kiinnostuneiden ja inspiroivien opettajien kanssa, mutta todellinen muutos jää jonnekin arkipäivän jalkoihin ja tietoisten tavoitteiden puuttumiseen.

--

Liisa Ilomäki

Kirjoittaja toimii koordinaattorina ja tutkijatohtorina Helsingin yliopiston psykologian laitoksella.