Sivistyksen haaste

Päämääränä "pelit ja pensselit" vai kulttuurimme kehitys?

Kun olin teini-ikäinen atk-harrastaja, olivat mikrotietokoneet ja -verkot uusi asia maailmassa. Kuitenkin jo 1980-luvun lopulla puhuttiin edelläkävijöiden keskuudessa . Mystiseltä kuulostanut TAO ei viitannut idän viisausperinteeseen eikä taolaisuuteen, vaan orastavalla nupullaan olleisiin opetusteknologisiin kokeiluihin.

Tuonaikaiset pelit ja pensselit olivat nykynäkökulmasta hitaita ja rajoittuneita. Tietoverkot merkitsivät epäluotettavia, tekstipohjaisia modeemiyhteyksiä.

TAO-keskustelun jälkeen on vettä digitaalisessa Volgassa virrannut runsaasti. Monta uutta muotia ja iskusanaa on tullut vakiintuen osaksi ajankohtaista koulutus- ja kasvatusdebattia: tieto- ja osaamisyhteiskunta, elinikäinen oppiminen, monimuoto-opetus, digitaaliset oppimisympäristöt, multimedia, vuorovaikutteisuus, oppijakeskeisyys, e-learning ja m-learning, verkkopedagogiikka, net generation, ICT ja TVT, ubi-oppiminen..

Suomesta tulevaisuuslaboratorio

Iskusanojen runsaudensarvi kuvannee sitä, että muutos alueella on ollut nopea ja paikoin dramaattinenkin. Suomalaiset ovat ainakin omasta mielestään ottaneet näissä asioissa myös edelläkävijän ja innovaattorin roolin. Samalla maamme asema mcluhanilaisessa "maailmankylässä" on Nokian, Linuxin, elektronisen musiikin ynnä muun digitaalisen kompetenssin ansiosta selvästi terästynyt.

"Finland" ei ole enää vuosiin merkinnyt vain metsän ja saariston täyttämää periferiaa, vaan sana tuo mieleen dynaamisen T&K-keskuksen ja EU-politiikankin kannalta merkittävän tulevaisuuslaboratorion. Euroopassa äskettäin toteutettu ns. PISA-tutkimus todisti suomalaisen koulutusjärjestelmän ylivoimaisuuden. Manuel Castellsin kaltainen informaatioaikakauden guru kehuu suomalaista tietoyhteiskuntamallia. Suomalaista tapaa toimia selvästi arvostetaan, ja kuin kaupan päälle myös kulttuurielämämme (Kaurismäki ym.) menestyy maailmalla.

Mutta hetkinen… Onko vauhtihulluuden ja tulevaisuuskiihkon keskellä päässyt itsekritiikki ja seesteinen harkinta unohtumaan? Olisiko niin, että viestintäteknologian opetuskäytön kokeiluissa ja viime vuosien sisäänajossa on painottunut liikaa välineulottuvuus?

Näin tekisi mieli todeta. Tosiasia on, että tähänastisissa hankkeissa ja julistuksissa on liian usein keskitytty tekniikkaan (Internet-verkko, virtuaaliyhteydet, romput yms.) varsinaisen substanssin eli opetussisältöjen, oppimisyhteisöjen jne. jäädessä toissijaisiksi asioiksi.

Tällaista välinekeskeisyyttä ja insinöörivetoisuutta on ollut havaittavissa laajemminkin informaatioyhteiskuntaa ja uusmediakulttuuria koskevassa keskustelussa - varsinkin juuri Suomessa: viiden miljoonan konehullun luvatussa maassa. Ylenpalttisen tekno-optimismin ja digi-kohkaamisen keskellä on liian usein unohdettu klassiset sivistysihanteet ja pedagoginen substanssi. Työkalut ja välineet ovat korostuneet metataitojen kustannuksella.

"Tietoyhteiskunta" on käsitevirhe

Instrumentalismi on eli "seppäihmisen" keskeinen aikalaisaate. Heti perään myös todettakoon, että "tietoyhteiskunta" on pohjimmiltaan käännös- ja käsitevirhe. Englannin , saksan jne. tulisi kääntää maltillisemmin .

Viime vuosien keskustelua on yleisemminkin häirinnyt "tietoon", "informaatioon", "dataan", "sivistykseen", "mediaan" ym. liittyvä käsitteellinen hämäryys ja moniselitteisyys. Tutkija John A. Barry on kuvannut keskustelua osuvalla ilmauksella , teknopälpätys.

En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta julkisen vallan linjauksista on saanut helposti käsityksen, että esimerkiksi tietoyhteiskunta olisi jotakin uutta ja ihmeellistä. Väärin - ideahan on 40 vuotta vanha! Lähtökohtana pidetään usein taloustieteilijä Fritz Machlupin jo vuonna 1962 esittämiä ajatuksia. Niiden innoittamana käynnistyi Japanissa keskustelu . Futurologi-teknokraatti Yoneji Masudan ehdottama tulevaisuuden ihannevaltio, , on voimakkaasti tietokoneistettu ja verkotettu tekno-onnela. Läntiseen pohdiskeluun informaatioyhteiskunta rantautui 1970- ja 80-luvuilla mm. Marc Poratin tietotaloutta koskevista tutkimuksista.

Kehotankin harkintaan ja varovaisuuteen. On ollut surullista seurata viime vuosien yli-innostunutta hypeilyä, jossa maaninen datahölinä on saanut rauhassa kohota surrealistisiin korkeuksiinsa.

Tutkijan näkökulmasta uudessa, uljaassa tietoyhteiskunnassakin on pitkälti kysymys oman aikamme unelmasta, johon kohdistetaan samanlaisia liioiteltuja toiveita kuin renessanssiajan utopioihin tai viime vuosisadan scifi-fantasioihin. Jopa Mämmilään rakennetaan uusimmassa sarjakuva-albumissa EU:n rahoituksella tietoyhteiskuntaa.

Visiot eli harhanäyt

Kirjailija William Burroughs on todennut sanojen olevan viruksia ulkoavaruudesta. Yksi aikamme muotisanoja on ollut "visio", jolla voidaan tarkoittaa organisaation, yrityksen, yhteisön jne. strategista tavoite- ja tahtotilaa. Sanakirja antaa visiolle myös toisenlaisen ja hauskemman määritelmän: uskonnollisessa hurmostilassa tai juoppohulluuskohtauksen aikana koettu harhanäky!

"Don't believe the hype", kiteytti Public Enemy -yhtye taannoin. Tähän voisi jatkaa, että tietoyhteiskuntaa, digitaalista teknologiaa ja mediavaltaista kulttuuria koskeva kriittinen debatti on Suomessa yhä lähtökuopissaan. Erilaista jälkiviisautta ja besserwisserismiä toki löytyy, ajatellaanpa vaikka UMTS-kauppojen ja digi-TV:n ympärillä käytyä viimeaikaista keskustelua.

Filosofi Eino Kailaa mukaillen sivistys merkitsee sitä, että menneisyys on läsnä nykyisyydessä. Juuri historiallista, filosofista ja esteettistä perspektiiviä toivoisi kirkkaammin mukaan aikalaiskeskusteluun. Haluan korostaa, että rakentava kritiikki merkitsee neuvottelevaa suhdetta kulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöihin - ei nihilististä alasampumista. Avainhaaste liittyy siihen, miten tulevaisuuteen kurkottava avantgarde-asenne ja innovaatiohenki yhdistetään kriittiseen harkintaan sekä kestävän kehityksen periaatteisiin.

Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa

"Mediakasvatus" on sekin suhteellisen tuore pedagoginen iskusana, joka kytkeytyy luonnollisella tavalla etäopetuksen, elektronisen oppimisen, virtuaalikoulun ja informaatiolukutaidon kaltaisiin teemoihin.

Mediakasvatuksen yleiset haasteet ja ongelmat ovatkin mitä ajankohtaisimpia. Onhan kysymys niin yhteiskunnallisen keskustelun, kulttuuriarvojen kuin kulloinkin sovellettavan teknologian kannalta siitä, miten (uus)media, tietoverkot, globaali viihdeteollisuus ja koko digitaalisen kulttuurin monikasvoinen kenttä vaikuttavat kansalaisten koulutukseen ja kasvatukseen.

Erilaisiin mediakasvatuksellisiin haasteisiin on viime vuosina pyritty myös vastaamaan. Kiinnostavana esimerkkinä voisi mainita muutama vuosi sitten julkaistun teoksen (WSOY 2000). Poleemisen ja informatiivisen tietokirjan ovat laatineet kasvatustieteen professori Juha Suoranta sekä dekaani, mediatieteen professori Mauri Ylä-Kotola.

on kirja, jossa lupauksensa mukaisesti kehitellään "viitekehyksiä, skeemoja ja ehdotuksia henkilökohtaisten mediaelämysten rakentamiseen." Teoksen tarkoituksena ei ole tarjota valmiita tosiasioita (uus)mediasta vaan herätellä lukija pohtimaan omia mediasuhteitaan ja -kokemuksiaan. Mediakasvatus nähdään prosessina, joka saattaa ihmiset yhteen sekä "lisää mahdollisuuksia iloon, rakkauteen, solidaarisuuteen, vastarintaan ja kritiikkiin."

Näin pateettinen linjaus salpaa hetkeksi hengen. On harvinaista, että jollakin on otsaa ja rohkeutta nykyaikana moiseen julistukseen. Kirjan haastava tajunnanvirta ei kuitenkaan lopu tähän. Teoksen sivuilla todetaan muun muassa kasvatuksen olevan kaksisuuntainen tapahtuma: myös nuoret voivat kasvattaa vanhempiaan!

Lisäksi teos argumentoi nykyteorian mukaisesti, etteivät median merkitykset ole valmiina odottamassa, vaan rakentuvat lopulta vastaanottotilanteissa ja kontekstuaalisissa yhteyksissään. Aikalaiskulttuurin ymmärtämiseksi teos muun muassa rohkaisee opettajia katsomaan kaltaisia väkivaltaelokuvia.

--

Sam Inkinen on tohtoriksi väitellyt mediatutkija, kirjailija ja toimittaja. Hän on toiminut tutkijana ja opettajana mm. Vaasan ja Lapin yliopistoissa sekä luennoinut aktiivisesti eurooppalaisissa korkeakouluissa. Inkinen on toimittanut yksin ja kollegoidensa kanssa lukuisia tietokirjoja suomen ja englannin kielellä. Näistä tärkeimpiä ovat (de Gruyter 1999) sekä (Edita 1999, 2001). Uusinta tuotantoa edustaa tulevaisuusantologia (Finn Lectura 2002). Sähköposti sam.inkinen@uwasa.fi