Voit viedä hevosen veden ääreen, mutta et pakottaa sitä juomaan - verkko-opetus informaatiotulvassa

Verkko-opettajalta vaadittava tietotaito on mittava. Verkko-opettajan täytyy hallita tietenkin oma tieteenalansa, mutta sen lisäksi myös verkkotoiminta ja -opetus, oman verkkomateriaalin tekeminen, muiden tuottaman aineiston käyttö ja kaiken päälle vielä eettiset ja tekijänoikeudelliset kysymykset. Verkko-opettajan tulee kehittyä koko ajan ammatillisesti, hallita pedagogiikka, osata ohjata verkossa, ymmärtää tieto- ja viestintätekniikkaa, pystyä tiimityöhön ja olla mediataitoinen. Missä määrin on realistista odottaa verkko-opettajan hallitsevan kaiken tämän? Entä miten opettajien ja kirjastojen yhteistyöllä voitaisiin opettajien työtaakkaa helpottaa? 

Tuntuu ristiriitaiselta se, että samalla kun sanotaan verkko-opetuksen olevan tiimityötä, joka perustuu yhteistyöhön eri asiantuntijoiden kanssa, opettajalta itseltään kuitenkin vaaditaan kaikkia näitä taitoja. Olisiko syytä opettajan osaamistaakan helpottamiseksi kiinnittää enemmän huomiota siihen, keiden kanssa yhteistyötä todellakin voitaisiin tehdä?

 (Nevgi et.al, s.16, pdf) luokiteltiin verkko-opettajien osaamisalueita. Yksi verkko-opettajalta vaadittavista taidoista on mediataito. Kartoituksessa (s.31) tämän on katsottu olevan yläkäsite ja sisältävän myös tiedonhankinnan taidon. Tiedonhankinnasta puhuttaessa sillä usein tarkoitetaan opiskelijan tai tutkijan normaalia työskentelyä: tiedon hankkimista erilaisista lähteistä. Verkko-opetuksessa tietoa usein hankitaan kirjastojen tarjoamista elektronisista resursseista.

Kirjastot tuovat aineistot tarjolle - riittääkö se?

Suomessa FinELib - Kansallinen elektroninen kirjasto on luonut merkittävän infrastruktuurin kansalliselle tieteellisen tiedon hankinnalle. Se on yksi merkittävimmistä tieteellisten kirjastojen kautta tarjottavista tukipalveluista verkko-opetukselle ja se on liitetty Suomen virtuaaliyliopiston verkko-opetuksen aineistopalveluihin. FinELib on mahdollistanut tuhansien elektronisten kokotekstilehtien ja satojen tieteellisten viitetietokantojen käytön.

Vanha sananlasku sanoo, että voit viedä hevosen veden ääreen, mutta et pakottaa sitä juomaan. Verkko-opettajan ja -opiskelijan voi viedä kansainvälisestikin verrattuna mittavien elektronisten tietoresurssien ääreen, mutta riittääkö se? Millaista tukea verkko-opettaja ja -opiskelija tarvitsevat pystyäkseen käyttämään tarjolla olevia tietoresursseja?

Yliopistokirjastot näkevät opetusta ja opiskelua tukeviksi tehtävikseen digitaalisten opintoaineistojen löytyvyyden ja saatavuuden parantamisen, oppimisympäristöjen ja kirjastojärjestelmän yhteiskäytön edistämisen, yhteyksien luomisen opettajiin tiedonhallintataitojen opetuksen integroimiseksi kiinteäksi osaksi yliopisto-opetusta ja lisäksi verkko-opetuksen ja oppimisen integroitujen palvelujen rakentamisen yhteistyössä tietohallinnon, opetusteknologian ja opintohallinnon kanssa. (Yliopistokirjastojen verkoston strategia vuosiksi 2003-2007).

Rakenteilla oleva kansallinen tiedonhakuportaali poistaa monta tiedonhankinnan pulmaa. Nelli-portaali (National Electronic Library Interface) tarjoaa tietoresurssit räätälöidysti suomalaisen yliopistotutkijan, -opettajan ja -oppijan käyttöön tämänhetkisen aikataulun mukaan vuoden 2004 alussa. Tiedonhaun voi kohdistaa yhtä aikaa useisiin eri tietokantoihin. Nelli-portaali siis johdattaa verkko-opettajan ja -oppijan suoraan tiedon lähteille. Eri asia on, miten hyvin etsijä löytää tarvitsemansa tiedon.

Tunnista yhteistyön paikat - ja esteet

Yhteistyön kenttä kirjastojen ja verkko-opetuksen välillä näyttää selkeältä, sillä tavoitteet ovat pitkälti samoja. Yhteistyötä on kuitenkin tehty toistaiseksi aivan liian vähän. Seuraavaksi pari ajatusta siitä, miksi näin on.

Ensimmäiseksi tulee mieleen vanha tuttu reviiriajattelu. Työnjakohan on ollut pääpiirteissään sellainen, että opettaja vastaa opetuksesta ja kirjastot aineistotarjonnasta ja saatavuudesta. Tätä työnjakoa ei ole syytä panna uusiksi - paitsi siltä osin, että tunnistetaan rajapinnat eri reviirien, tai kauniimmin sanottuna osaamisalueiden, välillä ja löydetään yhdessä ne yhteistyön paikat.

Oman tieteenalan hallinta on opettajan tärkein osaamisalue. Siihen kuuluu erottamattomasti myös tiedonlähteiden tuntemus. Nykyisen informaatiotarjonnan tulvan äärellä monet opettajatkin tuntevat riittämättömyytensä - kukapa ei tuntisi. Kirjastoissa puolestaan osataan tiedonhaun ja tiedonhallinnan perusteet ja on perehdytty eri alojen tiedonlähteiden käyttöön. Kirjastoissa myös opetetaan näitä taitoja.

Yhteistyön tulos jaettu osaaminen

Yliopistosta valmistuva opiskelija tarvitsee työelämässä hyvät tiedonhallintavalmiudet, jotta hän pystyy kehittämään ja pitämään yllä ammattitaitoaan. Yksi tapa hoitaa asia on se, että kirjastot opettavat tiedonhakua ja -hallintaa ja opettajat keskittyvät tietosisältöihin. Mutta eihän yliopisto-opetus ole tiedon kaatamista säiliöstä toiseen, vaan se ohjaa tieteelliseen ajatteluun, tiedon kriittiseen käyttöön ja uuden tiedon luomiseen. Eikä tiedonhallinnan opetus ole vain erilaisten hakutekniikoiden ja niksien opettelua, vaan sen tarkoituksena on tukea opiskelijoita tieteellisen tiedon hankinnassa ja käytössä. Löytyisikö tästä yhteistyön paikka työnjakoa täydentämään?

Yhteistyöstä kirjastojen ja laitosten eli kirjastonhoitajien ja opettajien välillä on toki hyviä ja kannustavia kokemuksia on. Puhutaan tiedonhallinnan opetuksen integroimisesta osaksi oppiaineiden opetusta. Se tapahtuu esimerkiksi niin, että johonkin kurssiin tai harjoitustyöhön kuuluvien tiedonhankintatehtävien muotoilun, ohjauksen ja tulosten arvioinnin tekevät opettaja ja kirjastonhoitaja yhdessä. Opiskelijan kannalta muodostuu mielekkäitä kokonaisuuksia, kun tiedonhankinta yhdistyy tavoitteellisesti varsinaisen asiasisällön opiskeluun. Eihän se hevonenkaan juo, ennen kuin sille tulee jano.

Resurssit jarruna?

Toinen mahdollinen este yhteistyön tiellä on kysymys resursseista. Kuinka pitkälle kirjaston resurssit riittävät, jos kaikki oppiaineet ja kaikki opettajat yhtäkkiä alkavat haluta kirjastolta tällaista räätälöityä yhteistyötä? Tätä pohtii kirjastonjohtaja otsa syvissä rypyissä. Kun lähtee markkinoimaan palvelua, on pystyttävä myös vastaamaan lisääntyvään kysyntään. Silti kirjastoilta on varmasti tulossa enemmän avauksia tähän suuntaan. Jatkossa yhteistyökysynnän kasvu saattaa johtaa tarpeeseen miettiä kirjastoissa resurssien jakoa uudelleen. Ja toivottavasti asiaa mietitään myös koko yliopiston tasolla, jos kirjasto nähdään yhtenä opetuksellisena resurssina.

Opettajien ja kirjastojen yhteistyöllä voidaan opetuksen ja oppimisen laatua parantaa ja samalla helpottaa opettajan työtaakkaa osaamista jakamalla.

Irma Reijonen on suunnittelijana Helsingin yliopiston kirjastossa ja toimii siellä Kansallisen elektronisen kirjaston palveluissa. Hän on myös Yliopistokirjastojen neuvoston sihteeri. Leena Järveläinen toimi 2002-2003 projektissa Tiedonhaun ja -hallinnan oppimateriaalit, jossa kartoitettiin korkeakoulukirjastojen digitaalisia tiedonhallinnan oppimateriaaleja. Hän on kirjastonhoitaja Turun yliopiston kirjastossa.