Toukokuu 2006

Kun työurat sirpaloituvat, tieto fragmentoituu ja medioista tulee mobiileja

Instituutioiden pysyvästä turvasta on tullut vain harvojen etuoikeus. Tämä on johtanut siihen, että työntekijöiden omat henkilökohtaiset verkostot ovat entistäkin tärkeämpiä. Niiden kautta on mahdollista etsiä, valikoida ja uudistaa alati muuttuvia tietovarantoja. Luotettavien kanavien seuraaminen myös suojelee tietotulvalta. Omien henkilökohtaisten suhteiden vaaliminen on osa asiantuntijatyötä. Tiedonvaihdon muutosten myötä myös medioiden rooli korostuu ja monimuotoistuu ja mobiili teknologia valtaa alaa. Tämä on kehityksen suunta ainakin yliopistojen ulkopuolisessa työelämässä.

Televisiossa on viime päivinä haastateltu paperitehtaiden työntekijöitä, joiden kohdalla jopa useiden sukupolvien ajan jatkunut työnantaja-työntekijäsuhde on katkennut paperitehtaan siirrettyä toimintaansa halvan työvoiman maihin. Akateemisissa ammateissa vastaavaa maailmaa ei ole koskaan ollutkaan ja nykyisin jo viiden vuoden sopimus samalle työnantajalle on useimmille saavuttamattoman pitkä pätkä työuraa. Työtä tehdään ad hoc maailmassa, jossa pitkää visiota tulevaisuudesta ei ole olemassa.

Sylvia Gherardi on tutkinut tiedon sitoutumista teknologiatiheissä ja virtuaalisissa ympäristöissä, joissa vuorovaikutus tapahtuu usein tieto- ja viestinteknologian välityksellä. Työpaikoista on hänen mukaansa tullut fragmentoituneen tiedon tyyssijoja, joissa tieto pirstoutuu käyttäjille, asiantuntijoiden ja ammattilaisten erilaisiin käytäntöihin, symboleiksi, osaksi artefakteja, organisaatioiden sääntöihin ja infrastuktuurien rakenteiksi. Työpaikoilla tapahtuvaa oppimista tutkinut Michael Eraut esittää yksinkertaisemman luokittelun. Hänen mukaansa on olemassa kahdenlaista tietoa: koodattua ja henkilökohtaista. Erautin luokittelussa korostuu yksilön osuus ja henkilökohtaisen tiedon tärkeys.

Mekin olemme omassa tutkimusryhmässämme kohdistaneet tutkimuksen painopisteen henkilökohtaisten, tai kuten verkostotutkimuksessa on tapana sanoa egokeskeisten, verkostojen tutkimukseen. Sinänsä tietysti verkostojen tai henkilökohtaisten suhteiden merkitys on tunnettu jo pitkään eikä ilmiökenttä ole millään tavoin uusi aluevaltaus. Silti se on erityisen ajankohtainen juuri nyt, sillä egokeskeiset verkostot ja niissä tapahtuvat muutokset osoittavat työelämässä tapahtuvan kehityksen suuntaa.

Tutkimus on osoittanut, että tärkeät henkilökohtaiset sidokset säilyvät yleensä työpaikkojen vaihtumisesta huolimatta, projekteista puhumattakaan. Tiedätään myös, että työntekijöiden verkostot poikkeavat toisistaan paljon. Niiden rikkaudesta riippuu minkälaisessa työympäristössä kukin pääsee kehittämään omaa osaamistaan. Miehet ja naiset rakentavat verkostonsa usein eri tavoin. Verkostojen koostumiseen vaikuttaa myös sen haltijan ikä, koulutusala ja työkokemuksen määrä ja sen vaihtelevuus. Hyvin hallinnoidussa organisaatioissa relevantin tiedon saaminen on helpompaa kuin muualla. Ja vasta koulutuksessa olevalla tai sen vastikään päättäneellä henkilöllä on erilainen verkosto kuin omalla työurallaan pidemmälle edenneellä. Myös persoonaan ja asenteisiin liittyvät henkilökohtaiset erot näkyvät egokeskeisissä verkostoissa.

Tahmea ja liukas tieto

Organisaatioissa etenevän tiedon kulku on myös huomattu vaihtelevaksi. Tieto tarttuu paikoin vaikeasti, ts. se on tahmeaa, ja toisinaan se liukuu organisaatioiden rajojen yli, vaikkei sitä toivottaisi. John Seely Brown ja Paul Duquid ovat etsineet syitä tähän ja päätyneet siihen, että tiedon tahmeutta voidaan selittää kolmella eri tavalla. Tieto itsessään on olemukseltaan erilaista ja toista tietoa on helpompi levittää kuin toista (episteeminen selitys). Aiemmin opitut asiat ja oppijoiden valmiudet vaikuttavat tiedon omaksumiseen (kognitiivinen selitys) ja lisäksi on olemassa erilaisia sosiaalis-käytännöllisiä selityksiä siihen, että toisinaan tieto leviää helposti ja toisinaan taas ei. Sen vuoksi ei ole olemassa yhtä hyvää tapaa jakaa tietoa, vaan tiedon kulku pitää suunnitella sen mukaan mitä, kenelle ja millä tavoin ollaan valistusta jakamassa.

Brownin ja Duquidin ajatukset ansaitsevat erityishuomion kun puhutaan opetuksen suunnittelemisesta. Henkilökohtaisissa verkostoissa ihmiset näyttävät suvereenisti siirtyvän mediasta toiseen riippuen siitä minkälaisesta asiasta on kyse ja kenen kanssa ollaan tekemisissä.

Verkostot ja mediat

Ihmiset ovat toisiinsa jatkuvasti yhteydessä monin eri tavoin. Tärkeimpiin yhteistyökumppaneihin ollaan usein yhteydessä monien eri medioiden välityksellä. Niinpä kaikkein vahvimpia verkostoyhteyksiä pidetään kasvokkain tapahtuvan yhteydenpidon ohella erilaisen teletekniikan keinoin ja joskus vielä paperipostillakin. Työelämässä on yhä useammin tilanteita joissa samat toimijat ovat toisiinsa yhteydessä monen median kautta, myös yhtäaikaa. Monimutkaistakin työtä voi tehdä etäältä silloin kun erilaisten materiaalien ja välineiden jakaminen on mahdollista samalla kertaa: puhe kulkee yhtä kanavaa myöten ja muu materiaali toista tai kolmatta kanavaa pitkin. Materiaalia on voitu lähettää lisäksi etukäteen. Nettitapaamisena alkanut keskustelu jatkuu autossa puhelinneuvotteluna ja jälleen kotona Internetin tai intranetin kautta. Kokouksiin osallistujat muuttuvat ketjun edetessä, mutta se kuuluu asiaan.

Näin erityisesti työelämässä, mutta onko koulutuksen maailmassa samanlaisia käytäntöjä? Ja mitä tämä kaikki merkitsee yliopistojen arjessa? Asia on akuutti kahdestakin näkökulmasta: sekä henkilökunta että oppilaitoksissa opiskelevat olisi saatava monimediasukupolven kansalaistaitojen haltijoiksi ja lisäksi yliopistojen opetustarjontaa olisi katsottava sillä silmällä. Verkko-opetus ei ehkä sittenkään ole ollut niin joustavaa ja vuorovaikutteista kun juhlapuheissa, opetussuunnitelmissa tai tuonnoisissa visioissa on annettu ymmärtää.

Kuten Sanna Järvelä vastikään tällä areenalla totesi, olemme saaneet opetuksen tueksi yhden ylivertaisen median sijasta monimutkaisen mediayhdistelmien koosteen. Ja jos nykyistä ymmärrystä työelämän käytännöistä on uskominen, niin tällä tiellä pitää jatkaa eteenpäin, halutaan sitä tai ei. Yksittäisen asiantuntijan on rakennettava oma verkostonsa ja opetustyön tueksi tarvitaan erilaisten medioiden repertuaaria tai niiden vaihtelevaa yhdistelmää. Sillä suuntana on henkilökohtaisuus ja yksilöllinen osallistuminen, joka mahdollistaa yhteisöjen toimintaan kiinnittymisen ja sitä kautta pääsyn fragmentoituneisiin tietovarantoihin.

Tuire Palonen

Kolumnissa on viitattu mm. seuraaviin lähteisiin:

Brown J., & Duguid, P. (2001). Knowledge in organization: A social practice perspective. Organization Science, Vol. 12, pp. 198-213.
Eraut, M (2000) Non-formal learning and tacit knowledge in professional work, British Journal of Educational Psychology 70, Part 1, 2000 ss. 113-136.
Gherardi, S. Knowing in a system of fragmented knowledge. Artikkeli julkaistaan Mind, culture and activity lehdessä.
Hakkarainen, K., Palonen, T., Paavola, S., & Lehtinen, E. (2004). Communities of networked expertise: Educational and professional perspectives. Elsevier.
Järvelä, S. Näkökulma, Maaliskuu 2006. Suomen virtuaaliyliopisto. Virtuaaliyliopiston vaikuttavuus – mitä se on ja miten sitä voisi arvioida?
Vartiainen, M., Kokko, N., Hakonen, M. (2004) Hallitse hajautettu organisaatio. Paikan, ajan, moninaisuuden ja viestinnän johtaminen. Helsinki: Talentum.

Kirjoittaja toimii erikoistutkijana Turun yliopiston opetusteknologiayksikössä. Hän työskentelee parhaillaan Tekesin rahoittamassa työelämähankkeessa, joka kohdistuu verkostojen visualisointiin tarkoitettujen työkalujen kehittämiseen sekä KoMiTi–hankkeessa.