Liikkuvaa yhteisöllisyyttä – myös sähköisissä palveluissa

Yhteisö taskussa

Uudet yhteisölliset, käyttäjien vuorovaikutukseen perustuvat mediat luovat uutta sosiaalista kulttuuria. Arkikieleen on ilmestynyt sellaisia käsitteitä kuin P2P, Wiki, Flickr, virtuaaliyhteisöt ja blogit. Kaikille on yhteistä yhdessä tekemisen ja jakamisen kulttuuri, jonka puitteissa ihmiset ovat päivittäin tekemisissä paljon laajemman ihmisjoukon kanssa kuin aiemmin.

Suurin osa Internetin tietosisällöstä on jo nyt käyttäjien itsensä tuottamaa. Jatkossa käyttäjien rooli kasvaa myös "virallisen" tiedon tuottajina. Esimerkiksi paikallisia merisää- ja leväkukintatietoja kerätään jatkossa paikan päällä olevilta ihmisiltä heidän kännyköidensä välityksellä.

Nuorisokulttuurissa yhteisöllisten medioiden läpimurto tapahtui jo pari vuotta sitten, mutta valtamediat havahtuivat siihen vasta, kun esimerkiksi Suomen suosituimmassa virtuaaliyhteisössä IRC Galleriassa oli mukana jo kokonaisia suomalaisten nuorten ikäluokkia. Ja harva tietää vieläkään, että maailman toiseksi suurin peliyhteisö on suomalainen Habbo, jolla on jo kuusi miljoonaa käyttäjää eri puolilla maailmaa.

Jatkossa uusia avoimia sosiaalisia medioita ei enää käytetä pöytään sidotulta tietokoneelta, vaan ne tulevat taskuihin. Mobiilit yhteisöpalvelut kuten Twitter ja Jaiku pitävät käyttäjänsä yhteydessä yhteisöönsä myös silloin, kun he ovat poissa työpöytänsä äärestä.

Päätelaitteet ja palvelut konvergoituvat ja verkostoituvat. Aiemmin erilliset laitteet kannettavasta tietokoneesta puhelimeen, kameraan ja navigaattoriin ovat nyt samoissa kuorissa ja kaikki palvelut käytettävissä kaikilla välineillä. Tietojärjestelmät sulautuvat ympäristöönsä eikä niiden läsnäoloa aina edes huomaa. Erilaiset arkiset esineet ja koneet viestivät keskenään ja ohjaavat toimintaansa itsenäisesti.

Pelisäännöt uusiksi

Tietoyhteiskunnan alkuvaiheessa laite- ja ohjelmistovalmistajat pyrkivät turvaamaan asemansa omista järjestelmistään riippuvaisilla sovelluksilla ja palveluilla. Tietojen yhteiskäytöstä tai järjestelmien yhteentoimivuudesta ei osattu keskustella. Nyt tämä ei enää käy, vaan kehitettävien sähköisten palveluiden on oltava yhteensopivia "ihan minkä tahansa" kanssa, myös tulevina vuosina kehitettävien järjestelmien kanssa.

Tällainen arjen tietoyhteiskunta tai ubiikkiyhteiskunta asettaa uusia haasteita sekä uusien järjestelmien kehittäjille että koko yhteiskunnalle. Yksityisyyden kaltaiset kansalaisoikeudet ja -vapaudet ja -velvollisuudet joudutaan määrittelemään uudelleen. Esimerkiksi taskussa olevan päätelaite voi raportoida sijaintinsa käyttäjän nettisivuille ympäri vuorokauden. Mutta voiko käyttäjä enää kytkeä paikannusta pois päältä herättämättä ihmisissä epäilystä, että mitä salattavaa sillä nyt on? Tai kuten Mika Mannermaa toteaa kirjassaan Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa: "Jokuveli valvoo eikä koskaan unohda".

Joudumme lähitulevaisuudessa ottamaan kantaa esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin: Saavatko kodin tietojärjestelmät raportoida ihmisen reilusta painonnoususta hänen lääkärilleen, entä vakuutusyhtiölle tai työnantajalle? Ovatko opiskelijoiden yhdessä tuottamat opinnäytteet tai niiden arvostelut julkisia? Miten vanhuksien terveyden tilan automaattinen seuranta ja lääkkeiden annostelu hoidetaan, jos tietoliikenneyhteydet ovat poikki? Valitseeko televisio katsojalle sopivan TV- kanavan ja huone sopivan lämpötilan? Tilaako jääkaappi ruoan?

Palvelun laatu

Uusien sähköisten palveluiden laatua arvioitaessa on otettava lähtökohdaksi käyttäjän kokeman palvelun paraneminen. Sähköisiä palveluita käytetään vain, jos ne tarjoavat merkittävää lisäarvoa perinteiseen toimintaan verrattuna.

Palvelun saatavuuden on parannuttava ajasta, paikasta ja laitteesta riippumatta. Tulevaisuus on auki jokaisella näyttöruudulla kaikkialla maailmassa 24 tuntia joka päivä. Julkisia ja yksityisiä palveluita käytetään siellä ja silloin kun itse halutaan.

Palveluiden on vastattava joustavasti käyttäjiensä erilaisiin tarpeisiin siitäkin huolimatta, että suora ihmiskontakti puuttuu. Tässä kannattaa ottaa käyttäjät avuksi ja ottaa heidät mukaan palveluiden sisältöjen ja käyttöliittymien kehittämiseen. Käyttäjät itse tietävät parhaiten, millaista palvelua tarvitsevat.

Tiedonhallinnan kehittäminen tarjoaa mahdollisuuksia parantaa itse palvelun laatua. Nykyisellään heikko tiedonhallinta selittää esimerkiksi suuren osan sairaanhoidossa tapahtuvista hoitovirheistä. Käyttäjien on pystyttävä luottamaan palveluiden virheettömyyteen ja turvallisuuteen. Se edellyttää sitä, että palveluiden on oltava läpinäkyviä käyttäjille, heidän on tiedettävä, kuka, missä ja miten heitä koskevia tietoja käsittelee.

Sähköisillä palveluilla on toki myös muita laatukriteereitä kuin pelkkä käyttäjän kokema palvelu. Esimerkiksi järjestelmien yhteentoimivuus parantaa tiedon hyödyntämistä eri tietojärjestelmien ja palveluiden välillä.

Usein palvelun sähköistämisen motiivina on kuitenkin tuottavuuden parantaminen. Pelkkä tieto- ja viestintätekniikkaan investoiminen voi kuitenkin jopa heikentää tuottavuutta, jos samalla ei kehitetä itse toimintaa. Tämä tuottavuusparadoksi koettiin teollisuudessa 1980-luvulla, kun tietotekniikan hankkiminen ei aina parantanutkaan tuottavuutta. Nyt sama ilmiö on nähty julkisissa palveluissa. Mitä iloa on esimerkiksi kouluihin ostetuista smart board -tauluista, jos niitä käytetään kuin liitutaulua?

Sähköisten palveluiden kehittämisen lähtökohtana tulisikin ottaa sosiaaliset innovaatiot, uudet toimintatavat, jotka uusi teknologia on tehnyt mahdolliseksi. Myös hankkeiden tulosten arvioinnissa tulee keskittyä nimenomaan toimintatapoihin teknologian asemesta!

Jyrki J.J. Kasvi

Kirjoittaja on Vihreiden kansanedustaja ja eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja. Hän esitti puheenvuoronsa Verkkopalvelujen laatukriteeristön ja arviointityökalun julkistamistilaisuudessa maaliskuussa.